Novellisto on Nuoren Voiman Liiton novellin juhlavuoden kunniaksi perustettu sivusto, jolla kaikenikäiset harrastajakirjoittajat voivat julkaista omia novellejaan.Lisäksi alle 30-vuotiaat kirjoittajat voivat julkaista Nuorten puheenvuoroja-osiossa novellia koskevia kirjoituksia, kuten analyyseja, esseitä ja arvosteluja. Sivustolla on julkaistu koulumme opiskelijan Emilia Hekkalan teksti osiossa Nuorten puheenvuoroja. Teksti löytyy verkosta alkuperäisessä muodossaan tästä linkistä. Teksti kokonaisuudessaan myös tässä alla.
Paluu alkuun
Rosa Meriläinen on kirjoittanut novellin ”Pieni naiskaartilainen”, joka on julkaistu osana Kariston vuonna 2013 kustantamaa Taskunovellit-kokoelmaa. Kokoelma on tarkoitettu kiireisille lukijoille, jotka tahtovat lukea lyhyitä mutta ajatuksia herättäviä novelleja. Novellissa kerrotaan äidistä, joka istuu kirkossa kuumeinen tytär sylissään. Suomen sisällissota on juuri päättymässä, ja he ovat hakeutuneet kirkkoon turvaan. Äiti syö tyttärensä kaartinkirjaa pelastaakseen heidät molemmat, sillä valkoiset ovat juuri saapumassa kirkkoon ja todisteet tytön kuulumisesta punaisiin on hävitettävä. Äiti puree ja puree, hakee tukea kirkon maalauksista ja ajattelee tilannetta ja tytärtään. Hän myös miettii välillä sodan aikana tapahtuneita asioita, kuten sitä, miten hän ja tytär olivat tekemässä kaartilaisten jäsenkortteja, myös sitä samaista, jota hän nyt syö. Sitten valkoiset tunkeutuvat sisään kirkkoon, ja kohta yksi heistä on kirkkosalissakin katsomassa äitiä ja tytärtä – mutta miehen silmissä näkyykin yllättävää hellyyttä. Äiti tuntee suurta kiitollisuutta ja saa viimein nielaistua viimeisenkin palan kaartinkirjasta. Sota on ohi ja he ovat yhä hengissä.
Novellin päähenkilö on äiti. Novellin kertoja kuvaa tarkoin hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Tytär on passiivisessa roolissa, hän makaa tiedottomana ja kuumeisena äitinsä sylissä ja hänestä kerrotaan vain äitinsä tekojen ja ajatusten kautta. Tyttärestä saadaan siis tietää vain se, mikä on hänen äitinsä tiedossa, hyvin paljon jää avoimeksi. Esimerkiksi hänen sodanaikaisista tekemisistään saadaan tuskin mitään tietoa. Novellin miljöönä toimii kirkko, joka on nyt paha paikka. ”Että piti viimeisenkin turvapaikan muuttua motiksi”, äiti ajattelee. Kirkko on novellissa motiivi – sen muuttuminen vaaralliseksi paikaksi kuvaa sitä, miten sodan myötä asiat ovat kääntyneet väärinpäin, turvallisesta on tullut vaarallista, rakkaasta tappavaa. Tämä avaa myös tytön muutosta. Novellissa kerrotaan tytön toimineen naiskaartissa ja mahdollisesti jopa tappaneenkin jonkun. Sota on muuttanut lapsen aikuiseksi ja vaaralliseksi, mutta nyt, kun sota on päättymässä, hän makaakin taas äitinsä sylissä, äitinsä pelastettavana. On kuin aika olisi palannut taaksepäin hänen kohdallaan, hän on taas pieni ja haavoittuva, kuumeen kitistämä. On novellissa toinenkin motiivi, enkelitaulu, joka mitä luultavimmin on Tampereen Tuomiokirkossa sijaitseva Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli. Äiti hakee taulusta tukea pureskellessaan tyttärensä kaartinkirjaa. Hänen veljensä on ollut maalauksen vakavakasvoisen pojan mallina, ja noista kasvoista äiti etsii turvaa. Oikea veli on kaukana, mutta ajatus ja kuva hänestä ovat läsnä ja antavat äidille voimaa niellä paloja kengänpohjanpaksuisesta kaartinkirjasta.
Novellin teemoja ovat syyllisyys ja rakkaus. Tytär on sodan myötä syyllistynyt tekoihin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Hän ei ole suostunut kertomaan äidilleen, onko tappanut jonkun. Se viittaa vahvasti siihen, että hän olisi tappanut, ja tuntenut sen jälkeen syyllisyyttä ja häpeää, eikä siksi ole halunnut siitä äidilleen kertoa. Äiti puolestaan tuntee syyllisyyttä siitä, miten tyhmänä ja nuorena hän tuli äidiksi, ja vaikuttaa katuvan myös sitä, miten päästi tyttärensä mukaan sotaan. Nyt hän sovittaa syntejään syömällä kaartinkirjan, tekemällä tehdyn tekemättömäksi. Hidas, tuskastuttava pureskelu ja vaikea nieleminen kuvaavat sitä, miten vaikeaa asioiden peruminen on. Se kuitenkin onnistuu lopulta, niin kovasti äiti tahtoo pelastaa rakastamansa tyttären. Tämä rakkaus kuuluu selvästi koko novellin ajan äidin ajatuksissa, kun hän katselee tiedotonta tytärtään kuin vastasyntynyttä. Kunhan hän vain nielee kaartinkirjan, hän saa toisen mahdollisuuden tyttärensä kanssa. Hän pelastaa tyttärensä ja on hyvä äiti. Ihmisen hyvyys ja kyky anteeksiantoon on oikeastaan koko novellin sanoma. Sodan kauhuista huolimatta äiti antaa tyttärelleen tämän teot anteeksi, kiitos äidinrakkauden. Mutta niin myöskin vieras valkoisiin kuuluva mies katsoo heitä hellyydellä, sairasta tytärtä ja tämän äitiä. ”Miten vavistavan hienoa, että mieskin oivalsi, että lapsi on lapsi. Siinä sylissä. Että vieras lahtarikin sen näki, että lasta pitää vain suojella ihan loppuun asti”, äiti ajattelee kiitollisena tuota hyvää miestä, joka sodan ajan on ollut heidän vihollisensa, mutta joka kuitenkin on hyvä. Ja samalla hetkellä kun mies heitä katsoo hellin silmin, saa äiti nielaistua viimeisen palan tytön kaartinkirjasta. Sodan aikana tehdyt virheet häviävät, on kuin miehen hellä katse antaisi ne heille anteeksi.
Emilia Hekkala, 11A
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti