Taideterapiaa

Myös opettajat harrastavat sijaistoimintoja. Tänään ei kerrassaan huvittanut korjata uusintakuulustelun satoa. Ratti ei kääntynytkään kotiin, vaan kaunis syysruska houkutteli ajelulle Ouluun. 

Taidemuseossa on nyt paljon katsottavaa: oma kokoelma 1700 -luvun taiteesta nykypäivään ja Reitari.  Siellä oli kova kuhina. Oululaisia lukiolaisia oli opensa kanssa analysoimassa tauluja. Jotain lappuja täyteltiin. Kuulosti välillä psykologian oppitunnilta. Ja hauskaakin oli! Hyvä taide panee parhaimmillaan jotain jylläämään omassa päässä ja hetkihän on kiva jakaa hyvän ystävän kanssa. Harmi, kun en ottanut Annikkia mukaan. Mutta lähtöajatus syntyi niin yhtäkkiä. 

Muutama sana molemmista näyttelyistä.

Taidemuseon omassa kokoelmassa nautin enemmän vanhasta. Von Wrightin kaupunkikuvasta etsin tuttuja rakennuksia ja löytyihän sieltä tuomiokirkkoa vastapäätä  oleva puutalo muhkeine kivijalkoineen. Taulu oli 1800-luvun ihan alusta. Tykkäsin myös Vilho Lammen Liminka tauluista. Vilho on pohjoisen oma van Gogh, jonka loppuelämään liittyi  myös tragedia. Vilhon väripaletti on omanlaisensa, niin kylmää sinistä ja tummaa vihreää ei muut käytä.

Reidarin  taulut hehkuivat ruskaakin enemmän. Reidar Särestöniemestä ei voi olla tykkäämättä: pohjoisen henkeäsalpaavia maisemia ja eläimiä, esittävää, mutta pelkistettyä, jotenkin maagista. Kuun sirppi on aina nurinniskoin ja horisontti tosi ylhäällä. Muistan lapsena kuulleeni, kun ennustettin taulujen rapistuvan aikaisin. Eiväthän palettiveitsellä räiskityt väripinnat voi pysyä lohkeilematta kosteuden, kuljetusten yms. jäljiltä, mutta taulut näyttivät tosi hyväkuntoisilta.

Ei tarvitse olla joku taidesnobi tykätäkseen töistä. Esim. metsästäjät nauttivat varmasti  ilves- ja riekkotauluista. Ja vaellusihmiset tunturimaisemista. Ja olihan siellä myös neukkunostalgiaa.

Eli haastanpa meidän taidelukiolaiset ja opet, eli siis te kaikki, museokierrokselle hyvien kavereiden seurassa. Kommentoikaahan sitten tähä blogiin tunnelmia ja ajatuksia ... 

Teksti: Päivi Niiranen