Lukion toisen vuoden opiskelijoilla oli mainio tilaisuus
päästä katsomaan oikein pääkaupungista saapunutta teatteria, kun Iin kirjaston
ja lukion yhteisprojekti ”Klassikot heräävät ruususen unesta” rahoitti koko porukan
Oulun kaupunginteatteriin katsomaan KOM-teatterin esitystä Anton Tšehovin
näytelmästä Kolme sisarta. Ja kaiken kukkuraksi me saimme tavata ennen
näytöksen alkua näyttelijöistä Vilma Melasniemen ja Leo Honkosen sekä esityksen
ohjaajan Lauri Maijalan.
Ryhmämme odottelee näyttelijätapaamisen alkua Oulun kaupunginteatterin "vinttikamarissa" |
Kyselimme näyttelijöiltä mm. sitä, miksi juuri Tšehov on
kiinnostava klassikko, onhan meidän projektimme aihe juuri kirjallisuuden
klassikot. Leo Honkonen kertoi, että Tšehovin henkilöt ovat niin monisyisiä ja
syvällisiä, että heissä riittää esitettävää ja tulkittavaa aina uusille ja
uusille sukupolville. Kolmessa sisaressa on hänen mielestään paljon
elämänfilosofiaa ja pohdittavaa nykyihmiselle – nuorellekin. Vilma Melasniemi
kertoi mielenkiintoisesti näyttelijän työstä ja siitä, miten näyttelijä eläytyy
rooliinsa. Esimerkiksi Tšehovin näytelmissä on paljon tekstiä eikä vuorosanojen
muistaminen onnistu helposti ilman samanaikaista eläytymistä ja toimintaa.
Kolmen sisaren ohjaaja Lauri Maijala kertoi meille ohjaajan työstä ja näytelmän tematiikasta. |
Ohjaaja Lauri Maijala saapui tapaamiseemme hiukan myöhässä,
mutta hän valloitti meidät heti ylitsepursuavalla energiallaan ja
puhetulvallaan. Selvästi hän oli innoissaan omasta työstään ja henkeen ja
vereen teatteri-ihminen. Hän kertoi näytelmän perustematiikasta, siitä, mihin
ihminen ajautuu, kun hän turhautuu elämässään. Hänen mielestään juuri tämä teema
tekee mahdolliseksi Kolmen sisaren tuomisen nykypäivään, minkä hän on tehnyt
varsin radikaalilla tavalla.
Näiden keskustelujen jälkeen oli mielenkiintoista mennä
katsomaan itse näytelmä – eikä siitä vauhtia puuttunut. Toisaalta näytelmässä
oli varsin pitkiäkin suvantokohtia, joissa tapahtumat ikään kuin pysäytettiin,
mutta tämä vain korosti sitä, miten näytelmän ihmiset etsivät epätoivoisen
raivokkaasti merkitystä elämälleen, seurustelu ja illanvietot pienen kaupungin
pienen sosieteetin kesken eivät riittäneet. Maijala korostikin tapaamisessamme
sitä, miten hän on ohjannut näyttelijöitä tunteiden fyysiseen ilmaisuun. Eli
näytelmän henkilöt liikkuvat paljon, huutavat paljon, etsivät fyysistä
kontaktia toisistaan, kun muuta sisältöä ei ihmissuhteissa ole.
En ala tässä blogitekstissä varsinaisesti arvioimaan näytelmää,
koska siitä on kirjoitettu arvosteluja muuallakin, esim. sanomalehti Kalevassa
02.10. 2013, (katso netistä tai lue koulun ilmoitustaululta), ja Moodlesta Äidinkielen 5-kurssin kohdalta
löytyy lisää mm. opiskelijoiden tekstejä, tosin nämä tekstit voivat nähdä vain
kurssin opiskelijat. Toivon, että mukana olleet kommentoivat tätä tekstiä ja
esittävät omia näkemyksiään näytelmästä täällä blogissakin.
Minä ainakin nautin näytelmästä koko sen rapiat kolme
tuntia, jonka se kesti. No, ehkä joitakin kohtia olisi voinut tiivistää ja
muutamissa kohdissa minua vaivasi se, että katsojalle oli liiankin selvästi
alleviivattu sitä, mitä tarkoitettiin. Katsoja vaivautuu, jos häneen ei
luoteta, että hän ymmärtää sanoman vähemmälläkin osoittamisella.
Teksti: Teijo Liedes (ope)
Kuvat: Susanna Mäkipaaso
Teatterissa oli mukava käydä pitkästä aikaa. Itse haen juuri syvällisyyttä ja elämän merkityksellisyyden pohdintaa teatterikipaleilta. Viimeksi näin Katja Ketun Kätilön. Siinäkin oli raivokkuutta, sodan mielettömyyttä, ihmisen raadollisuutta...Mutta nyt saatiin myös nauraa, kokea myötähäpeää ja muitakin tunteita. Olo oli jotenkin puhdistunut seuraavana päivänä. Uusi jaksokin alkoi sopivasti. Ihailin näyttelijöiden kykyä yhdistää työssään akrobaattinen fyysisyys, psyyken vivahteet ja upea äänenkäyttö. Osaisipa puhua noin vaivattomasti!
VastaaPoistaMinustakin oli kiva käväistä teatterissa. Niin kuin useimmiten on. Oli oikein sivistävää ja piristävää nähdä maineikas näytelmä maineikkaan KOM teatterin esityksenä vaivattomasti kotikaupungissa. Hyvässä seurassa, kaiken lisäksi. Nautin erityisesti 1. näytöksestä. Siinä oli mielenkiintoisia rytmin vaihdoksia. Toiminta vedettiin yht'äkkiä ihan seisoksiin. Välillä tuli mieleen ihan jotkut Harold Pinterin minimalistiset kohtaukset, jossa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, mutta joissa on kuitenkin joku kummallinen jännite. Toinen näytös oli pettymys. Minusta elämän tarkoituksettomuutta alleviivailtiin aivan liikaa. Ehkä vika on alkuperäistekstissä, eikä niinkään esityksessä. Saako klassikkoa sanoa tylsäksi? Ehkä minua vain väsytti työpäivän jälkeen..
VastaaPoista